Hyvää kannatti odottaa; tarina on taattua tommikinnusta ja jotain tuttua löytyy edelliseen Ei kertonut katuvansa -kirjaan. Tarinan vuosi on 1947 ja paikkana on pieni ja syrjäinen Niemen koulu lähellä silloisen Neuvostoliiton rajaa. Koulurakennus on ankea, saksalaisilta jäänyt homeenhajuinen parakki. Päähenkilö on kuusissakymmenissä oleva opettaja Elna Suorajärvi, joka saa oppilaikseen sodan kokeneita, nälkäisiä ja pelokkaita lapsia. Elna on hyvä ja kokenut opettaja, vaikka aikuisten seurassa jokseenkin äkkiväärä.
Yhtä iso askel sodasta rauhaan näillä lapsilla on kuin vanhemmillaan. Jos isien on vaikea ymmärtää, ettei kylällä pärjääkään niillä väkivaltaisilla keinoilla, joilla rintamalla pysyi hengissä, on lasten yhtä hankala uskoa, että koulun antamalla sivistyksellä saavuttaisi mitään. Niin monta vuotta on maailma ollut sellainen, että tärkeintä on ollut pysyä elossa, särkymättä liikaa.
.... Tästä sodasta puhutaan väärin. Sanomalehdissä pohditaan rajalinjoja ja evakot kaipaavat menneitä maitaan. Kaikesta keskustellaan yleisellä, valtiollisella tasolla, vaikka sota on ennen kaikkea jokaisen yksityinen murhenäytelmä.
Pimeät kuut muistuttaa jälleen kerran, että sodanjälkeisestä ajasta puhuttaessa harvoin muistetaan pohjoisen Suomen muusta maasta poikkeavia kokemuksia ja kauheuksia.
Helmet-lukuhaaste:
29. Kirjassa on minä-kertoja
