Paolo Cognetti: De åtta bergen

Paolo Cognetti: De åtta bergen (käännös Malin Emitslöf), Contempo, Stockholm 2018
Suomenkielinen versio: Kahdeksan vuorta
Italiankielinen alkuteos: Le otto montagne

Vinkin tähän teokseen sain Pappilan mummon blogista ja löytyy täältä.

Aivan ihastuttava tarina Pietro-pojasta, hänen vanhemmistaan ja parhaasta ystävästään Brunosta. Bruno asustaa Grana-nimisessä kylässä Mont Rosa -vuoren juurella ja milanolainen Pietro viettää samassa kylässä loma-aikojaan. Pietron vanhemmat ovat luontoihmisiä ja varsinkin isä nauttii vuorille kiipeämisestä ja ottaa Pietron mukaansa harjoittelemaan vuorilla oleskelun taitoja. Pojat ystävystyvät ja Brunosta tulee kuin perheenjäsen.

Poikien elämä on hyvin erilaista. Bruno jää kylään vuoren juurelle. Pietro matkustaa ja näkee ja kokee maailmaa aina Nepalia myöten. ja kuitenkin heidän ystävyytensä kestää välillä tiiviimpänä ja välillä harvempana. Mutta kun toinen tarvitsee tukea, on toinen valmis jättämään kaiken ja tulemaan auttamaan parasta ystäväänsä. Rakkaus luontoon ja vuoreen, sekä heidän tiivis henkinen yhteytensä pitää heitä yhdessä.

Paolo Cognetti on minulle uusi tuttavuus. Hän on syntynyt Milanossa 1978, mutta viettää suurimman osan vuodesta mökissä, korkealla Italian alpeilla. Tämä teos on palkittu useilla kirjallisuuspalkinoilla, ja se on käännetty 40 kielelle. The bookseller, UK on kirjoittanut: "Onko Cognetti uusi Elena Ferrante?"

Erikoismaininta vielä siitä, että vaikka teos kattaa henkilöittensä elämästä usean vuosikymmenen, on Cognetti saanut tarinan mahtumaan 226 sivuun. Jaarittelemalla joku muu olisi saanut aikaan tiiliskiven.

Merkitsen tämän Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin.

Hieno lukukokemus. Suosittelen lämpimästi.

Peter Sandström: Mamma november

Peter Sandström: Mamma november - Åtta betraktelser. Schildts & Söderströms. Helsingfors. 2018
Suomennettu : Äiti marraskuu. 2018. Outi Menna

Peter Sandström, joka muuten oli Finlandia-ehdokas romaanillaan Laudatur 2016, on kirjoittanut kahdeksan pohdintaa perheestä ja itsestään perheen jäsenenä. Novellit ovat itsenäisiä kertomuksia, mutta toisaalta yhteenkuuluvia. Minäkertoja on mies, kirjailija, jonka perheenjäsenelle tapahtuu jokin muutos; isä kuolee ja äiti herää kukkaan aivan uudella tavalla. Tytär on kasvamassa aikuiseksi ja aikuismainen pikkupoika on viisaampi kuin isänsä. Mies tuntuu olevan vähän hukassa, haluaisiko hän viipyä menneisyydessä, vai pitäisikö löytää uusi suhtautuminen läheisten muuttumiisiin. Etsiäkö voimaa surra vai etsiäkö voimaa elää.

Eräänlainen rauhallisen melankoolinen tunnelma välittyy kirjan henkilöstä; ja niin kovin tuttu hiljainen suomalaisuus. Sandströmiä on kehuttu yksityiskohdista ja tunnelmien välittämisestä ja hyvästä tasapainosta syvällisyyden ja muuttuvaisuuden välillä.

Kansilehdellä on pätkä Helsingin Sanomien arvostelusta: "Sandström on kaunokirjallisuuden kaaosteoreetikko. Vertaisin häntä Karl Ove Knausgårdiin, ellei Jukka Koskelainen olisi jo tehnyt niin.... Hänellä on se muodon kieli hallussaan, joka Knausgårdilta puuttuu." (Oma käännös).

Tapahtumapaikkana ovat Uusikaarlepyy ja Turku. Osa kirjan henkilöistä puhuu ruotsinkielisen pohjanmaan murretta. Tekisi mieleni lainata kirjastosta suomenkielinen versio. Arvosteluissa ja kirjablogeissa Outi Mennan käännöstä ja hänen käännöksiään yleensä on kehuttu. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten nuo murrekohdat on käännetty.

Ehkä annan myös mahdollisuuden Sandströmin Laudatur-kirjalle. Finlandiaa ei tullut, mutta tuli vuoden 2017 Runeberg palkinto.

Kristiina Harjula: Ollanko me jo vanhoja?

Kristiina Harjula: Ollaanko me jo vanhoja - Elämää suurten ikäluokkien matkassa. Kirjapaja. Helsinki 2018

Adlibriksen kuvaus:

Hellahuoneista arava-kaksioihin ja syrjäkyliltä kaupunkiin. Niukkuudesta kulutusjuhliin. Nuorisokulttuurin airuista eläkeläisiksi. Miten vuosikymmenet ovat menneet, mikä muuttunut ja mikä pysynyt?

Kristiina Harjulan teos kulkee suurten ikäluokkien matkan sotienjälkeisestä Suomesta tähän päivään. Miltä vuosikymmenet näyttävät nykyisellä elämänkokemuksella? Miten sukupolvi, joka on kasvatettu olemaan hyödyksi, kohtaa vanhuuden? Miten monena onkaan elämässä tullut oltua?

Teos on mainio aikamatka suurten ikäluokkien vaiheisiin - tekijän omiin kokemuksiin lomittuvat ikätovereiden kokemukset, pohdinta, arjen muistot ja historian tapahtumat. Ollaanko me jo vanhoja on ihmisenkokoinen elämäkerta kokonaisesta sukupolvesta.

                  

Kirjassa on kaksi tasoa: yleinen ja yksityinen. Suomen ja maailman lähihistoriakäydään läpi vuosikymmen kerrallaan 1940-luvun sotavuosista alkaen. Ensin kerrotaan, mitä kulloisena vuosikymmenenä tapahtui maailmalla ja suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä - kahvimainoste Paula-tytöt, lasten pihaleikit, nuorisomuoti ja kaupungistuminen jne. Sitten tuon ajan eläneet kertovat mitä heille tapahtui ja miten elivät kyseisenä vuosikymmemenä.

Ollaanko me jo vanhoja  voi lukea monella tavalla. Voi lukea vain yleiset osuudet tai vain henkilökohtaiset osuudet. Voi luea koko kirjan kannesta kanteen tai vain ne ajat, jotka itseä kiinnostavat. Minua kiinnosti erityisesti lukea analyysiä 90-luvun laman syistä. Idänkaupan hiipuminen ei ollut ainoa syy tai koko läntisen maailman taloudellinen notkahdus, vaan huonosti hoidettu talouspolitiikka, esimerkkinä valuuttalainojen vapauttaminen, joka sitten aiheutti monta taloudellista katastrofia ja ylivelkaantumista. Toivottavasti nämä ajat ja ne päätöksenteot pysyvät myös nykypolitiikkojen mielessä - tuo aika ei kuitenkaan ole niin kovin kaukana.

Oikein mukavasti rakennettu kokonaisuus.

Tapani Bagge: Miehet asialla

Tapani Bagge: Miehet asialla. Aviator kustannus. 2018

Miehet asialla sisältää lyhyitä novelleja ja kaksi pidempää (Alligaattori ja Marskin keppi). Näissä seikkailee minäkertoja ja hänen kaverinsa Koskela. Kaverukset ovat yritteliäitä ja varsinkin Koskela lisäksi tee-se-itse-mies. Miehet toilailevat milloin minkin asian parissa, kuten hakevat joulukuusen metsästä  tai vaihtavat autonrenkaat ja lopputuloksena on yleensä katastrofi.

Tapani Bagge on julkaissut erinäisen määrän novellikokoelmia ja ainakin yllä mainitusta Alligaattori-tarinasta on julkaistu myös selkokielinen versio.

Elizabeth Strout: Mitt namn är Lucy Barton

Elizabeth Strout: Mitt namn är Lucy Barton, Scand Book Ab, 2017
Suomenkielisen version nimi: Nimeni on Lucy Barton
Alkuteos: My name is Lucy Barton

Pulitzer-palkitun Elizabeth Stroutin kirja Mitt namn är Lucy Barton  alkaa varovasti ja aluksi tuntuu, että paljoa mitään ei tapahdu. Lucy joutuu jäämään sairaalaan umpisuolenleikkauksen jälkeen pidemmäksi kuin oli luultu. Hänen miehensä hälyttää Lucyn äidin pitämään potilaalle seuraa. Erikoista, sillä Lucy ei ole puhunut äitinsä kanssa vuosikausiin. Äiti viipyy Lucyn sairasvuoteen äärellä viisi vuorokautta. Äidin ja tyttären aluksi varovaiset keskustelut alkavat vähitellen kertoa tarinaa siitä, miksi Lucy elämä on muodostunut sellaiseksi kuin on. Lucy on tehnyt ns. luokkaretken  kodin kovin vaatimattomista oloista yhteiskunnassa ylöspäin.

Mitt namn är Lucy Barton on herkkä kertomus äidin ja tyttären monimutkaisesta suhteesta, mutta myös tarina luokkatietoisuudesta ja pakenemisesta uuteen elämään.

Sijoitan tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. Ei aivan siihen sovi, mutta yhteiskuntaluokkateemansa puolesta käy kyllä.

Suomalaisia saunanovelleja

Suomalaisia saunanovelleja - Juhani Ahosta Mikko Rimmiseen
Aviador Kustannus 2017

Tämän antologian on koonnut Vesa Tompuri Suomen 100-vuotisjuhlavuotta varten. Teokseen on koottu 20 suomalaisen kirjailijan näkemyksiä saunasta eli lyhyitä tarinoita, joihin liittyy jollain tavalla sauna.

Ensimmäinen on todella Juhani Aho kertomuksellaan "Sasu Punanen", joka on aiemmin julkaistu ainakin Lastuja-kokoelmassa ja alunperin ensimmäistä kertaa vuonna 1892. Viimeinen novelli on Mikko Rimmisen "Ruumiinpesijät". Kirjan lopussa on vielä kuvaus kustakin mukana olleesta kirjailijasta.

En kovin innostunut näistä. Ahon "Sasu Punanen", Atik Ismailin "Lauantai" ja vielä Tapani Baggen "Pihasauna" -novellit olivat eniten omaan mieleen, mutta makuaisioistahan ei voi kiistellä.

Liitän tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja.

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, WSOY 2018

Pitkä oli varauslista kirjastosta, mutta lopulta tuli.

Olen lukenut Kinnusen aikaisemmin ilmestyneet Neljäntienristeys ja Lopotti. Pintissä tunnistaa Kinnusen rauhallisen kerronnan ja luontevan ymmärryksen henkilöhahmojaan kohtaan.

Pintti tarkoittaa lasiteollisuudessa syntyvää jätelasia ja teos kuvailee pienen kylän elämää lasitehtaan varjossa sodanjälkeisessä Suomessa. Tarinan keskiössä on Tyynelän perheen kolmen sisaruksen elämä kyläyhteisön paineissa. Kyseessä on kolmen päivän romaani, mutta päivät eivät ole peräkkäin.

Ensimmäinen 23.6.1949 katsoo elämää perheen vähälahjaisen Jussin näkökulmasta. Jussilla on epilepsia ja elämänhallinnassaan muutenkin puutteita. Jussi kuitenkin näkee maailman ja luonnon yksityiskohtaisemmin kuin muut ja saa niistä iloa ja voimaa. Jussia pilkataan ja huijataan vaikka lainaamaan rahaa, eikä Jussi osaa näitä tilanteita torjua tai hallita.

Toinen päivä 31.1.1950 kertoo elämästä Helmi-sisaren silmin. Helmi on yhden tyttären leskeksi jäänyt äiti. Helmi kaipaa miestään, on hyväluontoinen ja sovitteleva.

Kolmas päivä on 13.9.1951. Sisarusparven Raili on palannut kylään oltuaan aikansa Helsingissä. Railin luonne on kiivas ja hänen Helsinki-menneisyytensä tuntuu olevan kyläläistenkin tiedossa, eikä hän itse sitä häpeäkään. Herkullinen kohtaus tapahtuu leivontauuneilla, kun toinen kyläläinen on kiilannut Railin leivontavuoroon.

Kummatkin sisaret kantavat huolta Jussista ja onnistuvat pientä suukopua lukuunottamatta kuitenkin auttamaan toinen toistaan ja puhaltamaan yhteiseen hiileen.

Takuuvarmaa Kinnusen kerrontaa teos on. Kinnunen on perehtynyt lasinpuhaltamisen saloihin, tekniikoihin ja sanastoon, joka myös tulee tämän teoksen myötä tutuksi.

Pintti menee Helmet-haasteen kohtaan 19. Et pidä kirjan nimestä (kun en muuta sopivaa keksinyt)